Hahaa, huijasin. Ei hävetä enää yhtään. Mutta aiemmin hävetti, ihan koko ajan.

Häpeä sekoitetaan usein syyllisyyteen. On tullut tehtyä jotain, mikä ”hävettää” niin ettei kehtaa edes naamaansa näyttää. Tai ehkä on jäänyt tekemättä jotain, josta soimaa itseään – nimenomaan tekemättä jättämisen tai teon suhteen.

Häpeä, josta nyt puhun on häpeää, joka on kietoutunut koko minuuteen. Häpeä joka sijaitsee omassa identiteetissä. Sitä on yleensä vaikea tunnistaa, koska se voi saada ihmisen käyttäytymään häpeämättömästi. Ja nyt viisaampien tutkimaa asiaa –> Häpeä romahduttaa koko sisäisen maailman, joka käynnistää monenlaisia välttämis- ja korjaamispyrkimyksiä, joista isoimpia on häpeäraivo. Häpeäraivolla taas on suuri merkitys psyykkisten häiriöiden käynnistäjänä ja sillä näyttää olevan merkitystä  myös paniikkikohtausten laukaisijana.

Aihe kiinnostaa minua siksi, etten ollut keksinyt omalle ahdistus- ja paniikkihäiriölle syytä. Minulle ei ole tapahtunut koskaan mitään pahaa, lapsuuteni on ollut ihan hyvä, en ole tehnyt liikaa töitä enkä kärsinyt mistään muustakaan ongelmasta sen enempää kuin ihmiset yleensä. Silti viimeiset 20 vuotta on ollut yhtä mielenmyllerrystä kun on yrittänyt löytää omaa paikkaa tässä maailmassa ja yrittänyt ymmärtää omaa käyttäytymistä. Miksi tunnen itseni usein ulkopuoliseksi? Miksi tuntuu usein siltä, että minut ohitetaan eikä minusta pidetä? Miksi haen hyväksyntää miellyttämällä toisia itseni kustannuksella? Miksi minun pitäisi olla täydellinen, vaikka hyväksyn kaikkien muiden puutteet ja virheet? Miksi tunnen alemmuutta enkä mielestäni ansaitse sitä hyvää mitä muille toivon? Miksi häpeän tunteiden esille tuomista tärkeissä ihmissuhteissa? Miksi minun on vaikea viedä asioita päätökseen, vaikka olen ahkera ihminen? Miksi häpeän pyytää itse apua, mutta teen kaikkeni toisten eteen? Nämä ovat hyvin tyypillisiä häpeän sitoman persoonan tunnistimia.

Omaan identiteettini piiloutunut häpeä tuli esiin hyvin ”yllättävällä” tavalla. Minulle se vaati oma lapsen synnyttämisen. Äitiys alkoi puskemaan pintaan tunteita, joita olin paennut koko elämäni. Rumia ja ällöttäviä asioita, kaikkia niitä hetkiä, kun olin hävennyt olemassaoloani jos minua ei ollut kuultu. Häpeä oli aivan valtava ja se seurasi joka paikkaan. Välillä se oli niin voimakas, etten tiennyt miten päin olisin. Aivan kuin alastoman vartaloni päälleni olisi heitetty näkymättömyysviitta, joka ei toimi ja joudun kulkemaan se päällä koko ajan. Jopa yksin ollessa häpeä oli koko ajan läsnä, enää en päässyt piiloon. Välillä en pystynyt katsomaan edes peiliin, kun oma itse inhotti ja hävetti. Itketti ja ahdistus ja paniikki tuli vaanimaan taas päivittäin (olin ollut jo pari vuotta oireeton). Silti ymmärsin, että tässä on nyt avain jonkin suuremman ymmärtämiseen. Oli pakko kohdata ison pelkoni: elämän hallitsemattomuus. Viimeinen hetki hypätä virran vietäväksi tai piiloutua loppuelämäksi häpeään ja vajavaisuuteen, josta myös lapseni joutuisi osalliseksi. Kiitos, mutta nyt riittää.

Lopulta ymmärrys tästä häpeästä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin jo vuoden ihmetellyt omia häpeän tunteita (joille en ollut keksinyt vielä oikeaa sanaa), kun kävelin hakemaan lastani hoidosta. Työnsin tyhjiä vaunuja, kun yhtäkkiä päähäni vain tuli sana häpeä. Pysähdyin niille sijoilleni, sanoin monta kertaa ääneen sanan häpeä. Ehkä jopa huusin sen ääneen. Ja aloin nauraa! Tiedättekö – silloin kun tietää tietävänsä, niin silloin todellakin tietää! Se on sokaisevan kirkas ymmärryksen hetki,  jonka jälkeen kaikki on vain selvää.

Minua ei hävetä enää yhtään.

 

PS: Rentoutuminen auttaa omien tunteiden tunnistamisessa, käsittelyssä ja erityisesti niiden haltuunottamisessa. Vienon rentoutukset ovat tähän oiva apu!

PPS: Häpeästä löytyy paljon hyviä artikkeleita netin syövereistä: häpeän syntymisestä, siihen kasvamisesta ja erilaisista käyttäytymismalleista, jotka saattavat olla häpeässä elämisen heijastuksia. Jos aihe kiinnostaa, googleta!

 

Takaisin artikkeleihin